Moottorikelkalla Huippuvuorilla

Lynx-ambassadorit Sami Hyypiä, Oskar Andersson ja Mariell Kvickström aloittivat matkansa maaliskuussa Oslosta, josta seurue lensi Longyearbyeniin, yhteen maailman pohjoisimmista asutuskeskuksista. Heitä vastassa olivat Lynx-ambassadori ja opas Florian Ledoux sekä hänen ystävänsä Matheo Ganadu. Molemmat ovat valokuvaajia ja elokuvaajia, jotka asuvat Huippuvuorilla ympäri vuoden keskellä sitä erämaata, jota he taltioivat työkseen.

Seuraavana aamuna seurue kokoontui Florianin luo aamiaiselle ja kävi läpi turvallisuusasiat ennen kuin Lynx-moottorikelkat suunnattiin kohti erämaata. Florian ja Matheo olivat suunnitelleet matkalle alustavan reitin, mutta Huippuvuorilla luonto määrää tahdin. Kova tuuli, pureva pakkanen tai olematon näkyvyys voivat muuttaa suunnitelmat hetkessä.

”Siellä voi tulla eteen kaiken näköisiä luonnon tarjoamia esteitä ja haasteita, jotka vaikeuttavat tekemistä”, Sami kertoo.

Florian Ledoux työssään: tallentamassa Huippuvuorten henkeäsalpaavia maisemia ja eläimiä kamerallaan. Täysin varusteltu Lynx Commander Limited auttaa häntä saavuttamaan syrjäisimmätkin erämaat.

Ensimmäisenä ajopäivänä suunnattiin jäätiköllä sijaitseville jääluolille. Matka kulki vuorten välissä solien kautta, ja korkeammalta avautui näkymä avomerelle sekä jäätikön siniselle reunalle.

Jääluolilla oppaat kertoivat löytäneensä kokonaan uuden luolan. Kesän sulamisvedet muokkaavat jäätä ja muodostavat uusia käytäviä ja kammioita. Nyt seurue pääsi tutkimaan paikkaa, jossa yksi kammio oli Samin arvion mukaan 15–20 metriä syvä.

”Se oli vaikuttava paikka. Luolan katossa roikkui teräviä jäämuodostelmia. Kyllä siinä vähän mietti, että jos tuollainen yhtäkkiä irtoaisi ja putoaisi niskaan, niin tulisi pahaa jälkeä. Onneksi talvella luolat pysyivät kuitenkin kuulemma vakaina.”

Vaikka ensimmäisen ajopäivän aikana kilometrejä kertyi runsaasti, ei matkan tarkoituksena ollut suorittaa. Moottorikelkka oli ennen kaikkea väline, jolla päästiin näkemään paikkoja, joihin muuten olisi vaikea päästä.

”Ajaminen ei ollut se tärkein asia. Nautittiin ympäristöstä ja huikeista maisemista.”

Sami Hyypiä ja Oskar Andersson ihailevat luonnon muovaamia jääveistoksia jääluolassa.

Talvi oli ollut Huippuvuorilla melko vähäluminen, ja kova tuuli oli pakannut lumen kovaksi ja jättänyt kiviä näkyviin. Toisaalta tuuli saattoi kasata pehmeää lunta isoiksi kinoksiksi, joten maaston muutoksiin piti reagoida jatkuvasti. Kova ja epätasainen lumi piti ajonopeudet maltillisina.

”Kova ja töyssyinen lumen pinta röykytti ja puisteli kelkkaa koko ajan. Viisikymmentä kilometriä tunnissa tuntui ripeältä vauhdilta, mutta kun kuulin että jääkarhu voi juosta jopa kuuttakymppiä, tuntui että kovempaa olisi pitänyt mennä”, Sami kertaa.

Vaikka taivas pysytteli suurimman osan reissusta pilvisenä, sää suosi seurueen retkeä muuten. Pakkanen pysyi maltillisena eikä tuulikaan yltynyt pahimmilleen.

”Florian muistutti, että lähes 40 asteen pakkanen yhdistettynä kovaan tuuleen tekisi olosuhteista nopeasti sellaiset, ettei paikoilleen kannata jäädä.”

Mariell Kvickström ja Sami Hyypiä halkovat maisemaa moottorikelkoilla – usein ainoa käytännöllinen tapa liikkua talvella.

Yksi reissun pidemmistä osuuksista suuntautui Barentsburgin kaivoskylään. Taukoineen matkaan kului koko päivä.

Kylä tuntui Samin mukaan kuin aikamatkalta 50-luvulle. Noin 300 asukkaan Barentsburgissa toimii edelleen hiilikaivos, ja kylässä näkyy vahvasti neuvostoaikainen historia. Keskellä kylää seisoo Leninin patsas.

Seurue yöpyi hotellissa Barentsburgissa ja palasi seuraavana päivänä eri reittiä Longyearbyeniin.

Huippuvuorilla sää ja reissusuunnitelmat voivat muuttua hetkessä.

Jääkarhuja ei reissulla nähty, vaikka katse kiersi ympäröivää maisemaa jatkuvasti. Huippuvuorilla karhu voi ilmestyä näkyviin käytännössä milloin ja mistä suunnasta tahansa.

Viimeisenä ajopäivänä Barentsburgista takaisin Longyearbyeniin ajettaessa lumesta löytyi kuitenkin selvä merkki siitä, kenen valtakunnassa liikuttiin. Täysikasvuisen jääkarhun jälkien vierellä erottuivat myös pienemmät painaumat – todennäköisesti emo oli kulkenut pentunsa kanssa.

”Kun Florian ja Matheo arvioivat jälkien olevan noin vuorokauden vanhoja, niin kyllä siinä syke nousi välittömästi.”

Jääkarhun näkeminen olisi ollut Samille reissun unelmien täyttymys – kunhan kohtaaminen olisi tapahtunut turvallisen välimatkan päästä.

Oppailla oli mukana turvavarusteet jääkarhujen varalta sekä satelliittipuhelimet, sillä matkapuhelinverkkoon ei erämaassa voinut luottaa. Tauoilla kelkat pysäköitiin aina siten, että eteen jäi avoin kulkusuunta mahdollisen äkillisen karhutilanteen varalta.

Muita eläimiä nähtiin sitäkin enemmän. Avoveden äärellä seurue pääsi tarkkailemaan hylkeitä, joita parhaimmillaan näkyi toistakymmentä kerralla. Mursuja nähtiin kauempana jäällä ja maisemassa liikkui myös villejä poroja. Barentsburgin lähellä toteutui lisäksi Mariellin toive nähdä naali eli napakettu.

Mursuja lepäämässä jäälautan päällä Huippuvuorten arktisilla vesillä.

Huippuvuorilla ei teitä ole asutuskeskusten ulkopuolella, joten moottorikelkka on talvella paikallisille elintärkeä kulkupeli kylien välillä liikkumiseen. Kelkkaparkeissa näkyi ajopelejä eri vuosikymmeniltä valtava määrä, mikä osaltaan kertoi kelkkojen merkityksestä saaren asukkaille.

Maaliskuussa Longyearbyenissä oli jo runsaasti valoa. Kelkkasafareita ja hiihtäjiä näkyi jonkin verran, mutta turistiruuhkasta ei ollut tietoakaan.

Longyearbyen on pieni tukikohta keskellä valtavaa erämaata. Kun kylästä lähdetään kelkalla, ympärillä tulevat pian vastaan vain vuoret, jäätiköt ja lumiaavikot – sekä kaiken ympäröivä meren jää.

Juuri maisemat jättivätkin Samin mieleen vahvimman jäljen reissulta.

“Meren jäätä jäätikön ympärillä, avomerta kaukana taustalla ja sen takana kohoava valtava vuori. Tuo näky ei hevillä unohdu.”

Täällä ei voi muuta kuin tuntea itsensä pieneksi.