KUINKA MINUSTA TULI KISAKUSKI

Venla Jyrkinen on intohimoinen moottorikelkkailija, joka nauttii niin pitkän matkan safareista, umpilumen seikkailuretkistä kuin vauhdikkaasta reitti- ja kilvanajostakin. Venla aloitti kelkkailun vuonna 2016 muutettuaan nykyiseen kotikuntaansa Inariin ja on ehtinyt harrastushistoriansa aikana kilpailla moottorikelkalla endurossa, sprintissä sekä Kanadassa Cain’s Quest -kestävyyskisassa. Keväällä 2021 hän sai tilaisuuden uuteen aluevaltaukseen ja pääsi kokeilemaan vanhan ajan snowcrossia hypättyään vintagekelkan sarviin ja suoraan kisaviivalle yhdeksän muun rohkean naisen rinnalle.

Maisema vilisee ajolasien reunamilla, kun kiidän kelkan selässä kapealla jäljellä. Tiukan mutkan jälkeen edessä avautuu suoaukea ja haen silmilläni seuraavaa vihreää merkkiä. Merkki löytyy, isken kaasun pohjaan ja kelkka syöksyy eteenpäin. Kylmät väreet kulkevat pitkin hikistä selkää panssarin alla.

Lennän kelkan kanssa, olemme yhtä. Juuri nyt tässä on kaikki, mitä maailmaani mahtuu. Tässä on kaikki, mitä tarvitsen. Tämän vuoksi ajan kilpaa.

Sprintissä kierretään kelloa vastaan lyhyttä, noin viiden kilometrin mittaista rataa. Kausi 2021 huipentui ykkössijaan naisten SM-sarjassa.
Kuva: Harri Junnila

Sain ensikosketukseni moottorikelkkoihin kuusi vuotta sitten. Olin juuri muuttanut Pohjois-Lappiin, ja päätin hankkia lappilaisia elämyksiä. Päivästä vuokrakelkan sarvissa, jonka piti olla kerran elämässä -kokemus, tulikin elämän mullistava käänne, joka johti oman kelkan hankkimiseen. En vielä ymmärtänyt laitteista mitään, mutta aloin harjoitella Lynx Xtrimini kanssa kulkemista reiteillä ja maastossa. Oli mahtavaa opetella vielä aikuisiällä jotakin aivan uutta ja tunsin vapauden huuman sekä lapsekasta riemua aina kun lähdin Lynxini kanssa retkelle. Kelkka teki jokaisesta päivästä seikkailun.

Parin talven innokkaan ajelun jälkeen huomasin, että minua alkoi kelkkailussa viehättää luonnossa liikkumisen lisäksi hiljalleen kasvanut ajovauhti, ja aloin leikitellä ajatuksella kilpakelkkailun kokeilemisesta. Yltyvä kelkkakuume johti urheilukelkan hankkimiseen, ja pian Lynx Rave RE:n tultua taloon huomasin jo ilmoittautuneeni ensimmäiseen kilpailuuni. Syteen tai saveen. Kerran elämässä, kuvittelin jälleen.

Ensimmäinen kokemus kilpailemisesta kuitenkin koukutti niin, että tiesin heti, ettei lysti jäisi yhteen kertaan. Endurokisa maaliskuussa 2019 Sallan lumisessa maastossa tarjosi unohtumattoman elämyksen. Endurokilpailussa ajetaan vähintään kaksi maastoon merkattua erikoiskoetta, joille kertyy matkaa yhteensä vähintään 70 kilometriä. Laji vaatii vauhtia, kestävyyttä ja tarkkaa keskittymistä. Kisa tempaa mukaansa ja liimaa hetkeen kiinni. En ollut ikinä tuntenut olevani enemmän elossa, kuin tuona päivänä. Päivän kruunasi kotiin viemisiksi suureksi yllätyksekseni hankittu hopeapokaali. Hymy korvissa vannoin, että ensi kaudella jatketaan.

Valmistautumassa tulevaan kisakauteen ajotreeneissä Lapin lumilla tammikuussa 2021.

Tuleva kausi tarjoili kuitenkin yllätyksen. Pian ensimmäisen kisani jälkeen eteeni ilmaantui uskomaton mahdollisuus, johon tartuin tärisevin käsin. Kanadassa, Labradorin niemimaalla keväällä 2020 järjestettävään Cain’s Questiin oli suunnitteilla historian ensimmäinen naisjoukkue, jossa oli paikka auki. Kyseessä oli maailman haastavimmaksi kelkkakisaksi tituleerattu kestävyyskisa, jossa kilpailijoiden oli pareittain navigoitava erämaan halki yhteensä yli 3000 kilometrin matka alle viikon sisällä. Haaste oli valtava ja nauroin salaa mielessäni itselleni: miten voisin neljä talvea kelkkailleena kuvitella pärjääväni rapakon takana maailman kovimpien kuskien joukossa?

Itseni tuntien tiesin, että tässä oli nyt tartuttava härkää sarvista ja lähdettävä tähän kerran elämässä -seikkailuun, muuten kaduttaisi. Cain’s Quest oli kisana aivan toisentyyppinen kuin endurokisa: se vaati äärimmäistä kestävyyttä, määrätietoisuutta, navigointi- ja kelkankorjaustaitoja, ongelmanratkaisukykyä ja ennen kaikkea päättäväisyyttä sietää kipua ja univelkaa, joka kroppaan hiipii muutaman päivän armottoman ajamisen jälkeen. Teimme valtavasti töitä parini Henna Riekkoniemen kanssa kisaan valmistautuessamme, ja ajo kulki mahtavasti, kun kisaviikko koitti. Kisaamme leimasivat kuitenkin tekniset ongelmat, ja kilpailumme päättyi keskeytykseen Atlantille konerikon vuoksi 2000 kilometrin kohdalla. Pettymys lopputuloksesta oli valtava, mutta pystyin kuitenkin näyttämään kieltä sisäiselle naureskelijalleni, joka oli epäillyt omia kykyjäni ennen kisaa. Kyvyistä tai sitkeydestä kisa ei jäänyt kiinni, mutta keskeytykset kuuluvat motorsportin ja tämän kaltaisen kisan luonteeseen. Kesken jäänyt unelma jätti kysymyksen leijumaan ilmaan – ehkä vielä toisenkin kerran elämässä?

Kaudella 2021 oli aika ensimmäiselle kokonaiselle kisakaudelle koti-Suomessa. Kiersin kaikki SM Sprint- kilpailut, joissa ajetaan noin viiden kilometrin mittaista rataa aikaa vastaan. Räjähtävää, lyhyttä suoritusta vaativat sprinttikisat eivät olleet pitkän matkan puurtajana minun makuuni, mutta kausi huipentui kuitenkin ykkössijaan naisten sarjassa. Odotin innolla endurokisoja, joissa matkanteosta ehtii kisareitin aikana jo vähän nautiskelemaankin, mutta yllätykset koronatilanteen ja henkilökohtaisen elämän rintamalla typistivät kauden yhteen kisaan ja tähtäimet enduron osalta siirtyivät seuraavaan kauteen.

Kanadan Labradorissa talvella 2020 yhdessä ajoparini Henna Riekkoniemen kanssa. Osallistuminen Cain’s Quest -kestävyyskilpailuun oli ikimuistoinen seikkailu. Ehkä vielä joskus uudestaan?
Kuva: Mikko Vainionpää

Nyt katseet ovat tulevassa ja toivon pääseväni ajamaan ensi kaudella koko endurosarjan läpi ja pystyväni harrastamaan kelkkailua jatkossakin mahdollisimman monipuolisesti. Snowcross-radallekin olisi hauska vielä päästä opettelemaan ajoa oikeanlaisella pelillä! Hassuttelin viime kauden lopulla kokeilemalla kilvanajoa snowcrossin puolella ja totesin, että laji vaatii aivan toisenlaista taitoa – ja kelkkaa. Kokemus avarsi jälleen näkökulmaa ja pisti miettimään, mitä kaikkea hauskaa kelkan kanssa voikaan harrastaa! Onneksi on elämä aikaa.

Kelkkailusta on tullut elämäntapa, se on mielessä läpi vuoden, vaikka varsinainen harrastaminen rajoittuu talvikauteen ja kisakausi pariin kuukauteen. Kelkkailu on fyysinen laji ja kilpaurheilu vaatii panostusta ja systemaattista harjoittelua läpi vuoden. Kevään palautumiskauden jälkeen treenit on taas aloitettu ja kesällä liikutaan jalan tuntureilla ja kohotetaan lihaskuntoa salilla. Kelkkailu haastaa kroppaa monipuolisesti. Kun mennään lujaa, siinä tarvitaan kehon jokaista lihasta, ei pelkästään kaasupeukkua – tämän kyllä tuntee kropassaan kisojen jälkeen.

Kilpailuasetelma tuo lisää jännitystä tekemiseen ja pokaalien metsästäminen on hauskaa, mutta ennen kaikkea iloitsen siitä, mitkä puitteet järjestetyt kilpailut tarjoavat kelkalla ajamiseen ja itsensä haastamiseen. Kisaradalla on lupa päästää irti ja revitellä, joku kyllä korjaa luut reitin varrelta, jos jotain sattuu. Kisatilanne on loistava mahdollisuus koetella omia rajojaan rakastamassaan lajissa ja kisoissa tapaa ihmisiä, joilla on kaikilla sama intohimo. Kisoissa kokee vahvasti sen, miten kelkkailu tuo ihmisiä yhteen. Tähän klaaniin on hienoa kuulua.