Sylvin tarina

Kyllä vanhakin nuortuu, kun pääsee leikittelemään ajatuksella kilvanajosta. Tässä kurvaamme minä ja emäntäni Venla Jyrkinen.

Minun juureni ovat maapallon pohjoisessa kolkassa, syvällä suomalaisessa sisussa. Esi-isiäni ovat lujat ja väsymättömät työkelkat, joiden valmistuksessa Lynxin tehtaalla on ollut vankat perinteet alusta asti. Minä olen vastavirrassa syntynyt kapinallinen, rovaniemeläisen kelkkatehtaan ensimmäinen urheilukelkka. Sisarusparveni kanssa ensimmäisten joukossa olen lähtenyt maailmalle täyttämään uutta tarkoitusta, en työjuhdaksi helpottamaan arjen puurtamista, vaan tuomaan vauhdin hurmaa ihmisten elämään.

Tarinani alkoi ajasta, jolloin urheilukelkoille vielä naureskeltiin tehtaan sisälläkin. Palo asiaan oli kuitenkin syttynyt pienen porukan sisällä, joka valtavirtaa vastaan puskien kehitti kilvanajoon soveltuvan kelkan, jota lähtivät tositoimiin kilparadoille testaamaan. Naurua kelkka sai osakseen kisavarikollakin, mutta vain siihen asti, kunnes Pauli Piippola radalla näytti mihin Lynx pystyy.

Lynxistä tuli kilpakenttien kunkku, ja viidakkorumpu alkoi laulaa. Sana Lynxin hyvästä ajettavuudesta kiiri ulkomaita myöten ja pian kävi selväksi, että suomalaiselle urheilukelkalle oli sittenkin työkelkkojen ohella kysyntää. Näin protokilpuri ”Peltinokka” sai seuraajakseen minut: GLS:n, ensimmäisen sarjatuotantomallin.

Ensimmäisenä tuotantovuona 1985 uusia urheilukelkkoja valmistettiin Rovaniemen tehtaalla varovainen 60 kappaleen erä, mutta kun kelkat vietiin käsistä, piti heti samana vuonna tehdä 100 kappaletta lisää. GLS löysi paikkansa markkinoilta, ja kysyntä jatkoi kasvuaan. Vuonna 1989 kun minut valmistettiin, meitä tehtiin vuosittain jo reilun 200 kappaleen verran.

Rovaniemeltä lähtiessäni olin valmis iskuun ja odotin malttamattomana lumille pääsyä. Sain kuitenkin vartoa hyvän tovin seikkailujeni alkua: ensimmäiset vuoteni vietin katsellen maailman menoa Kotkan rautakaupan varastohallin ylimmältä hyllyltä. Sieltä näin kuinka tavaraa tuli ja meni, lautaa, lankkua, pulttia ja mutteria, mutta oma ihmiseni yhä vain puuttui.

Odotukseni palkittiin eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1994. Hyllyltäni näin, kuinka rautakauppaan astelleen miehen katse kiersi varastoa ja kohosi kohti katonrajaa minuun iskostuen. Hetken aikaa tuijotimme toisiamme silmiin ja sydänalassani, siellä jossain kampiakselin alla, sykähti. Miehen lähdettyä ehdin jo moittia itseäni turhasta toiveikkuudesta, mutta hetken kuluttua tämä palasikin kauppias mukanaan ja osoitti minua sormellaan. Oma ihmiseni oli löytynyt!

Uusi isäntäni Olli Honkanen oli hankkinut vastikään Utsjoelta tontin ja talven tullen kuljetti minut Kotkasta pohjoiseen aina suomineidon laelle saakka. Mitä siellä näinkään! Tunturit kohosivat korkeina ympärillämme, revontulet leiskuivat taivaalla, ja minä sain ensikosketuksen siihen, mihin minut oli tehty. Pääsin lumille täyttämään tehtävääni.

Elämänlaatuni koheni kertaheitolla päästessäni ensimmäisen isäntäni Olli Honkasen mukana muuttamaan Utsjoelle tuntureiden keskelle. 

Hyvin pian kävi selväksi, että isäntäni ei tiennyt kelkalla ajosta vielä mitään, mutta minua se ei haitannut, enhän minäkään ollut ihmistä selässäni ennen kuljettanut. Yhdessä me opettelimme tuntureilla kulkemista ja teimme molemmat parhaamme. Kerran jos toisen upposimme hankeen, vaikka kuinka vinhasti nokialaisella matollani lunta poljin. Kyllä minä kaikkeni annoin ja niin antoi isäntänikin: hän kyllä kaivoi apuna sitten kun minun voimani eivät enää riittäneet nostamaan meitä hangesta. Kuljimme kairat, keittelimme kahvit ja selvitimme sohjot kevään pilkkireissuilla, vaikka välillä minua vedettiin liinojenkin kanssa liikkeelle pehmeäksi käyneistä paikoista. Kyllä se oli toveruutta parhaimmillaan, kun emme ikinä kumpikaan toista pulaan jättäneet.

Yhteinen matka jatkui ensimmäisen isäntäni kanssa lähemmäs kymmenen tuhannen kilometrin verran. Vuosien varrella minua pidettiin hyvänä ja hoidettiin sitä mukaa kun tarvetta tuli, muutamat uudet suksimuovit, remmit ja tulpat minulle puettiin ajokausien kiiriessä. Kerran osui totinen paikka kohdalle, kun muuan kelkanlainaaja ei hoksannut voidella polttoainetta öljyllä vaan käski minut porskuttamaan pelkin bensoin eteenpäin. Eihän se hyvää meikäläisen männille tehnyt, ja mutta avosydänoperaatio osaavan kirurgin käsissä pelasti tilanteen, ja matka jatkui.

Kaikki hyvät asiat tulevat joskus päätökseen ja niin kävi myös minun ja isännän yhteiselle matkalle. Isäntä luotti minut kuitenkin vain hyvin käsiin ja sain jäädä tuttuun pitäjään Samuel Vuolabin taloon. Samppa olikin kokenut kelkkamies ja minäkin jo vähän oppinut kulkupeli, joten kyllä meidän oli lysti kulkea yhdessä monet jännittävät reissut! Samppa kehui usein, että olin lujin kelkka, mitä hänellä ikänä oli ollut, ja hemmotteli minua uusilla varusteilla, kuten kaasuvivun lämmittimellä ja jämerällä poromiesmallin pohjapanssarilla, muuan raidetanko kun oli mutkalle mennyt meidän rajummilla reissuillamme.

Toinen isäntäni, kokenut kelkkamies Samuel Vuolab koulutti minusta itselleen uskollisen tunturiratsun reissulle kuin reissulle.

Niin minä kuljin tunturissa kaikki talvet toimittaen jos jonkinlaista virkaa poron paimentimesta pilkkikaveriin, rekeäkin sain perässäni kiskoa useammat kerrat. Aloimme yhteisen taipaleemme lopussa lähennellä Sampan kanssa jo aikapoikien ikää. Vuonna 2020 Samppa tarvitsi Pösöönsä uuden tuulilasin ja minä sain siinä vaihtokaupassa lähteä jatkamaan matkaani, eikähän siinä kaupassa huonosti käynyt! Utsjoen kirkonkylällä muutin toiselle laidalle, kun muuan kaunis nainen otti minut hellään hoivaansa. Sain kodin Tenojoen töyräältä Henna Riekkoniemen luota, ja vielä pari talvea kuljin pitkin tuttuja tuntureita, kunnes vastassa oli seuraava elämänmuutos.

Silloin muuan nuoripari rakastui minuun niin, että kuljetti minut kotiinsa Saariselälle. Olin jo ajatellut ajokauden 2021 olevan paketissa, mutta vielä kerkesin keväthangille ihastelemaan uusia maisemia. Tuntureita riitti täälläkin, ja innolla minua vietiin rinteisiin ja reiteille tutkimaan tuoreita kotikulmia. Minulle tuli sellainen olo, että tällä perheellä oli vauhti veressä. Kuulin monta kertaa puhetta kisaradoista, mikä tietenkin herätti mielenkiintoni, olihan ne jutut minulla vielä kokematta. Pohdintaa kuitenkin tuntui olevan siitä, kannattaisiko minua viedä kisaviivoille kolistelemaan, varaosat kun ovat ikäkauteni vehkeisiin tiukassa, ja olin yhä komeassa kunnossa kiitos aiempien omistajieni hyvän huolenpidon.

Pidin uusista ihmisistäni ja välillemme syntyi nopeasti vahva side. Minut haluttiin kiinnittää perheeseen niinkin lujasti, että sain oman nimenkin: Sylvi Martta Karoliina. Sukunimestä kuulin vääntöä, kun eivät Jyrkinen ja Karppinen päässeet sopuun siitä, kumman nimi ottolapselle kuului. Kunnianosoitus syntyisälleni ratkaisi kiistan: minusta tuli Kolppanen. Esa Kolppanen oli nimittäin se mies, jonka aivot olivat kenties kiivaimmin raksuttaneet minun syntyäni edeltävänä aikana. Hän oli yksi niistä ennakkoluulottomista, joiden ansiosta urheilukelkat tulivat osaksi Lynxin kelkkaperhettä.

Uusin perheeni taisi olla minusta aika ylpeä, sillä antoi minulle oman nimen: Sylvi Martta Karoliina Kolppanen.

Nimeni kuulutettiin maailmalle sosiaalista mediaa myöten, ja kuinkas kävikään, kun syntyisäni Esa huomasi nimeänsä kantavan kelkan asustavan Saariselällä. Hän ilmoittautui kummisedäksi, lupasi tarjota tukeaan kaikissa vaivoissa ja pulmissa, joita minusta huolehtiessa saattaisi tulla vastaan. Tämä jos mikä lämmitti mieltäni: tuntui hyvältä, että meistä kelkkavanhuksista pidettiin tällä tavalla huolta! Olin palannut juurilleni, niihin käsiin, jotka minut saattelivat maailmaan. Tunsin yhtäkkiä olevani osa suurta perhettä, johon kuuluivat ne kaikki, jotka olivat syntyyni ja elämääni vuosien varrella vaikuttaneet. Minä kuuluin tänne. Tähän kelkkaperheeseen, jonka mieli on avoin, sydän on suuri, ja pää on hurja.

Venla Jyrkinen on intohimoinen moottorikelkkailija, joka nauttii niin pitkän matkan safareista, umpilumen seikkailuretkistä kuin vauhdikkaasta reitti- ja kilvanajostakin. Venla aloitti kelkkailun vuonna 2016 muutettuaan nykyiseen kotikuntaansa Inariin ja on ehtinyt harrastushistoriansa aikana kilpailla moottorikelkalla endurossa, sprintissä sekä Kanadassa Cain’s Quest -kestävyyskisassa.