Matkani lähtöviivalle

Inka Isotalo on seikkailuista nauttiva monitoiminainen, joka on aloittanut moottoriurheilun aikuisiällä ja sattuman kautta. Arkisin hän tasapainoilee perhe-elämän, tekoälykonsultoinnin ja reissuelämän välimaastossa Helsingissä ja talviviikonloppuisin hakeutuu lumen äärelle, ensimmäistä vuottaan kisanumero teipattuna kelkkaan. Talvella 2022 Inka pyrkii ajamaan kaikki SM-Sprintit ja SM-Endurot kartuttaakseen kokemusta ensi vuotta varten ja kun kausi on ohi, hän suuntaa Lappiin poimimaan viimeiset kevätauringon säteet, mistäs muualta kuin moottorikelkan selästä. 

Makaan monacolaisen sairaalan leikkauspöydällä. Lääkäri käskee minun siirtyä ajatuksissani paikkaan, jossa on mahdollisimman hyvä olla. Näytän hämmentyneeltä ja hän ehdottaa aurinkotuolia ja kaunista merimaisemaa. Keskityn. Olen metsässä. Puut vilisevät ohi, allani tanssii jotain voimakasta, lumi pöllyää ja vapauden tunne on ääretön. On vain minä, moottorikelkka, Suomen luonto ja keskittynyt hengitys. Flow, äärilaita, rauha myrskyn silmässä. Sillä hetkellä ymmärrän, että tätä tunnetta pitää saada elämään lisää ja sitten pimenevät valot.
 

Kuva: Jouni Jormanainen

Kaksi vuotta myöhemmin olen muuttanut Suomeen ja löydän itseni kerta toisensa jälkeen Lapista, koska siellä pääsee ajamaan kelkalla. Kun ystävät lähtevät kaupunkilomille, minä lähden ajamaan. Kun tulee kesä, haikailen talven perään, koska haluan ajamaan. Roikun aina letkan viimeisenä, koska ajokaverit ovat usein moottoriurheilun ammattilaisia – vahvoja ja kokeneita miehiä. Mutta pysyn siellä, jollain kummallisella sisun ja päättäväisyyden sekoituksella. Eräällä tauolla minulta kysytään miksen kilpaile lajin parissa ja purskahdan nauruun, koska ajatus on niin absurdi. Asun Helsingin keskustassa ilman lajinomaisia treeni- tai huoltomahdollisuuksia ja ruuhkavuosiarki meinaa hukuttaa minut alleen. En tiedä mekaniikasta mitään. Minustako SM-tason moottoriurheilija, tuosta noin, aloittamaan melkein nelikymppisenä? Juon kahvini, vedän kypärän päähän ja lähden takaisin metsään. Ajatus jää kytemään, eikä jätä rauhaan.

Kelkkailevia ihmisiä alkaa ilmestyä ympärille yhä enemmän. Vapaa-aika painottuu lumen äärelle, yhteisön voima vie mennessään, en olisi missään muualla mieluummin. Intohimon jakaminen oman lauman parissa antaa energiaa ja vaikka reissut ovat fyysisesti kuluttavia, henkisesti niiden voimalla elää viikkotolkulla. Tätä lisää, sanoo se tuttu ääni pään sisällä. Teen loppuvuodesta päätöksen, vaikka en tiedä itsekään miten sen perustelisin. Aion alkaa ajamaan kilpaa, sprint-kisat nyt vähintään. Tuttavapiirissä asialle naureskellaan, vähätellään, muistutetaan realiteeteista ja siitä, ettei SM-tason kisoihin voi mennä höntsäilemään. Mutta tahtotila on loksahtanut kohdalleen ja keho alkaa reagoida. Kuntopohja on onneton, olisi muutama kuukausi aikaa, kalenteri on tukossa.
 

Alan herätä automaattisesti ennen kuutta, ilman herätyskelloa. Kuntopyörää, viherjuomaa, venyttelyt, töihin. Sama rutiini viikosta toiseen, enkä joudu ponnistelemaan asian eteen, koska keho toimii aamuisin kuin automaatiolla. Kuulokkeet, trikoot, pyörä, aja. Pysyn terveenä, kunto alkaa nousta. Alan varovasti puhua kisoihin menosta, mutta kohtaan edelleen huvittuneita katseita. Olen itse lähipiirissäni huomannut, kuinka paljon moottoriurheilu on myös päästä kiinni, lihasten lisäksi. Päätän, että puuttuvan fysiikan korvaan rautaisella taistelutahdolla ja teen asenteesta suurimman voimavarani. Ei ole ensimmäinen kerta, kun heittäydyn täysillä kohti tuntematonta ja riskit ja vaikeusasteet lähinnä lisäävät mielenkiintoani, koska mikään ei ole kamalampaa kuin tasainen, yllätyksetön elämä. Vanha klisee muistuttaa, että elämän pitää tuntua siltä, että on elossa.

Kuukaudet rullaavat ohi, pandemia syö kisakalenteriin suuren loven. Hetken olen helpottunut, mutta sitten alkaa harmittaa. En halua antaa periksi, jotain muuta on keksittävä. Käyn Lynxin naisille suunnatussa ajotapahtumassa, saan hyödyllisiä uusia oppeja ja nälkä jatkaa kasvamistaan. Tuttu ystävä ehdottaa kelkkaendurokisoihin lähtöä. Ajattelen, että rajansa kaikella optimismilla, mutta hän puskee eteenpäin, kannustaa ja ilmoittaa että nyt lähdetään treenaamaan asianmukaisiin olosuhteisiin.

Ensimmäinen kerta kapealla ja huoltamattomalla enduropolulla on shokki. Teen kaikki mahdolliset virheet saman päivän aikana: kelkka on katollaan, kaivautuneena, puussa ja kyljellään. Olo on kuin halliuimarilla, joka on viety ensimmäistä kertaa avoveden maininkiin. Ystävä muistuttaa, että kelkka on alun perin tehty näihin kaikista haastavimpiin olosuhteisiin ja luonnonpoluilla itse laite on elementissään, kunhan kuljettaja vain oppii lukemaan maastoa paremmin. Puren hammasta, nukun yön yli ja seuraavana päivänä suoriudun paremmin. Suonsilmät, sulaneet jäät, ojanpenkat, vaarat ja kannot eivät nujerra minua ja Lynxiäni, fiilis alkaa nousta. Trippimittari muistuttaa, että tuo matka villissä maastossa pitäisi tosin jaksaa toistaa ainakin viisi kertaa uudestaan kisan aikana, mutta työnnän kuumottavan ajatuksen taka-alalle. Paikatkoon asenne siinä kohtaa sitten, ellei muu auta.
 

Yhtäkkiä olen lähtöviivalla. 10 sekuntia, sanoo lähettäjä. “AJA!”. Ensimmäinen erikoiskoe SM-endurossa saa toivomaan, etten koskaan olisi lähtenyt leikkimään ammattilaisten joukkoon. Patikko saa vuoroin kiroamaan ja vuoroin nauramaan kypärän sisällä, mutta kelkka pysyy ladulla. Muistelen sanoja siitä, että laite pääsee kyllä siitä, mistä itse päättää mennä. Lisään kaasua, nostan katsetta kauemmas. Ensimmäisessä huollossa ohjaan ajatukset lähinnä selviämiseen – kymmenen minuuttia armoa ja takaisin pätkälle. Päivän mittaan, vaikka keli on surkea ja olosuhteet haastavat, hymy alkaa nousta, lataus on ääretön ja tajuan, että ehkä selviän sittenkin. Pääsen 215 km maaliin ilman virheitä. Ohittaneista osa on ojan pohjalla, muistutan itseäni että pisteet jaetaan vasta maalissa. Toisena päivänä muistan, miksi olisi pitänyt treenata fysiikkaa enemmän ja puolet kisapätkästä menee huokaillessa. Kun aurinko tulee lopulta esiin, fiilis nousee takaisin ja selviän hämmästyneenä lopulta maaliin virne kasvoilla ja sijalla 5/11. Maraton ja muut kestävyyslajit, missä voi siirtää ajatuksen kivuttomaan ja kevyeen paikkaan, tuntuvat helpoilta tähän verrattuna, koska keskittyminen ei moottorikelkkaendurossa saa herpaantua hetkeksikään. Tajuan kuitenkin, että olen ollut omassa “happy placessani” kaksi päivää putkeen ja siksi pahakin olo on tuntunut hyvältä. Olen voittanut itseni, odotukseni, kelkka on selvinnyt, minä olen selvinnyt. Tätä lisää, kuuluu tuttu ääni. Ilmoittaudun seuraavaan kilpailuun samana iltana. Olen vasta matkani alussa.